Andenes on mielestäni Lofoottien kaunein osa. Eteläosissa maasto on vehreää ja maanviljelykselle helpompaa, Andenesin puolella kallioita, jyrkänteitä ja soisia alueita on enemmän kuin tasaista maata.

Ja rannatkin ovat pitkiä ja upeita, kuten tämä, jolla tein aamukävelyn tunnin ajon jälkeen.

Ihanaa valkoista pehmeää hiekkaa.

Vuoroveden jälkiä.

Aamulenkkeilijän jäljet 

Ranta vekeillä.

Andenesin rantaviivaa. Vene- ja kalankäsittelyrakennuksia vierivieressä.

Ja mitäs luulette niemennokasta löytyneen? Justiinsa. Majakka! Ja pitiköhän sinne huipulle kiivetä? No tottakai!

Komea ilmestys tämäkin. Ikää kunnioitettavat 150 v ja rapiat. Rakenne: teräsmajakka. Korkeutta n. 45m. Tuo ylhäällä näkyvä teräsritilä on kävelytasanne. Tuolla ylhäällä ei tunnu kivalle tuon ritilän läpi alas katsellessa, voin sanoa.

Ekaan kerrokseen pääsi kapuamaan kauniita ja helppoja teräsportaita. Loput olivatkin jyrkkääkin jyrkemmät puutikkaat kerroksesta toiseen.

Kaunis pikku paikkakunta.

Siellä on "räystäspääskytkin" toista kokoluokkaa

Jotkut täällä Suomessa jaksavat husia luudilla pääskyjen pesät alas "koska ne likaavat seiniä". Kannattaisi asua muutaman vuoden Andenesilla ja saisi sotkut vähän eri mittakaavat....

Sitten oli aika jatkaa matkaa. Viimeinen silmäys valaan selkänikamaan ja kalahalleihin ja GOODBYE!

Viimeisen yön Norjan puolella vietin Stavessa, jossa oli niinikään  pitkä valkoinen hiekkaranta.

Piknikmaisema ei voisi tästä enää paremmaksi muuttua. Minun mielestäni.

Kotimatkalla vielä viimeiset silmäykset lumipeitteisiin vuoriin.

Kotimaan kamaralla jälleen. Ajelin Suomen puolelle käsivarren kautta. Karesuvannossa viimeinen yö ennen kotiinpaluuta. Huikaisevan kaunis iltahetki rajajoella. Liekö jo Muonionjoki tällä kohden, mutta kuitenkin pisin vapaana virtaava joki Euroopassa. Vasemmalla puolella on Ruotsi ja oikealla Suomi.

Terveisiä Jäämereltä! Reissu meni hienosti kaikin puolin. Auto toimi moiteettomasti, kerrassaan loistavasti, vaikka kilometrejä tuli muutamassa päivässä 3 500 ja lähes yhtämittaista ajoa päivässä n. 10-11 tuntia.

Reissu oli rankka, sillä ajamista riitti ja varsinkin siirtymätaipaleet vei aikaa. Ensinnäkin kotoa Tornioon, jossa vietin yhden yön ja sitten Ruotsin halki Sortlandiin eli ensimmäiseen etappiini Lofooteilla. Mutta kyllähän maisemissa silmä lepäsi.

Kohti lumihuippuisia vuoria.

Sään suhteen oli hirveän hyvä tuuri. Ennen reissua olin tarkkailut alueen säätiedotuksia ja lämpötila näytti pysyttelevän n. 9-10 asteen paikkeilla ja sadetta tuli päivittäin. Niinpä pakkasin mukaan runsaasti lämmintä ja vedenpitävää vaatetta ja kevyemmän vaatetuksen jätin parin t-paidan ja yksien sortsien varaan.

Mutta mutta. Perille päästyä toin tullessani helleaallon, josta paikalliset sanoivat, ettei sellaisia ole kuin 4-5 päivää kesässä. Lämpöä oli 18-20 joka päivä ja sadetta tuskin ollenkaan. Niinpä päivisin tarkeni hyvin tepastella niissä ainokaisissa sortseissa, mutta iltaisin tuli nopeasti viileä auringon laskettua, joten mukaan varaamani lämpöpeitto oli öisin tarpeen makuupussin lisäksi.

Sortlandin keskusta. Kello on puoliyön paikkeilla, mutta valoa riitti. Aurinko käväisi muutaman minuutin ajan taivaanrannan alapuolella.

Satamaa.

Mikäpä on äpyleiden laiduntaa näissä maisemissa. Taustalla silta, jonkalaisia oli monta matkan varrella. Ne olivat pelottavia ilmestyksiä. Katsokaa pisteitä, jotka ovat vasemassa laidassa. Ne ovat autoja menossa sillalle.

Eka silta, jonka nähdessäni meinasin kääntyä ympäri. Silta näytti kohoavan edessä pystysuoraan ja se oli mahdottoman kapeannäköinen. Tämä sentään on riippusilta ja jänteet antavan suojaavan tunnun siellä keskellä ajaessa. Mutta iso rekka tuskin erottuu sillalta.

Tämän kuvan nappasin ajaessa. Nämä matalalla kaiteella varustetut sillat olivat ne pelottavimmat.

Valkeaa hiekkaa, turkoosinsinistä vettä.... Ilmaa, äärtä, avaruutta....

 Keskiyön aurinko.

Tulipa koettua myös autossa yöpyminen. Telttahan minulla oli mukana ja leiriydyn reissuillani aina leirintäalueille. Jaksaminen loppui kesken eräänä iltana. Keskiyö alkoi olla käsillä, alkoi ripotella vettä eikä leirintäaluetta ollut mailla eikä halmeilla. Olin aivan finaalissa ja nälissäni. Niinpä koukkasin ensimmäiselle sivutielle ja ajoin niin pitkälle, että pääsin asumattomalle alueelle. Sieltä löysin tämän hiekkarannan ja siihen jäin. Sadekin loppui onneksi alkuunsa ja sain nauttia keskiyön hiljaisista hetkissä keskellä autiutta. Vaeltelin hissukseen pitkin rantahiekkaa ja kuuntelin luonnon ääniä. Sitten tein pesän itselleni auton takapenkille. Vaikka en pitkä olekaan, niin takapenkki ei silti riittänyt sängyksi. Väsymyksestä johtuen nukuin kuin murmeli, mutta heräsin muutaman kerran polvien pakotukseen.

Aamulla aurinko paistoi täydeltä terältä eikä minulla loppujen lopuksi ollut mitään valittamista yöpymispaikan suhteen. Näin jälkikäteen ajateltuna se oli reissun mieleenpainuvin osio.

Onneksi löysin tämän aution rannan. Jokapaikka oli tupaten täynnä turistia, asuntovaunua ja matkailuautoa ja aloin jo ahdistua. Tällä rannalla sain nupin nollattua ja jaksoin olla "sosiaalinen".

Tämän jälkeen suunnistin kohti Andenesia. Siitä kertookin sitten seuraava osa. Eli jatkuu....

Lomalle lähtö koittaa ihan kohta. Sitten olenkin teillä tietymättömillä pari viikkoa, ennenkuin pitää raahautua taas sivistyksen pariin. Suunnitelmissa on  heittää teltta ja makuupussi auton konttiin ja kääntää nenä Jäämeren tuoksujen suuntaan. Tiedossa on siis viileitä tuulenvireitä ja veden hiomia kallioita ryyditettyinä muutamalla merilokilla, upealla auringonlaskulla ja suolantuoksulla.

Sitä ennen muutama tuokiokuva pihamaalta.

Viime vuonna ostetut ruusunjuuret selvisivät talvesta hyvin. Mitä nyt värisävyt ovat vähän muuttuneet. Tämä oli mielestäni viime vuonna vaaleammanpunainen, mutta kelpaa hyvin tämäkin sävy.

Keltaruusukin teki kerrassaan viisi nuppua ja kaikki aukesivat. Kirvoja on tänä vuonna ollut ruusuissa paljon. Olen myrkyttänyt niitä parin kolmen viikon välein jatkuvasti ja aina vaan tulee uusia. Samoin kirsikkapuun taimi kerää kirvoja massoittain, joita muurahaiset käyvät lypsämässä. Valitettavasti muurahaiset eivät ole immuuneja myrkylle

Kaikenkaikkiaan pihan istutukset ovat lähteneet vauhdilla kasvuun. Etualan krassit kasvatin itse siemenestä ja ne tuntuvat komistuvan silmissä. Alaska on aivan mahtavan kaunis krassi valkovihreine lehtineen ja sen kukista löytyy perinteisten keltaisten ja punaisten lisäksi vaalean punajuuren punainen. Todella jännä väri.

Tässä on aikas ihana lilja. Viime keväänä ruukkuun istutetut sipulit talvehtivat puolihuolimattomasti kuistin penkin alla pakkasessa ja kas: tänä keväänä tomerat taimet puskivat kilvan pintaan. Tulos näkyy tässä. Tämän vaivattomampaa kasvia saa hakea! Sen kun kastelet kasvun aikaan ja lykkäät jonkun penkin alle talveksi, ettei ruukku halkea.

Lopuksi viimeisin aluevaltaus, joka on kietonut meikäläisen pauloihinsa täydellisesti.

Saippuaa!!  Ensi-innostus iski lukiessani miten valmiista saippuamassasta tehdään nättejä saippuoita. Mutta sitten tutustuin ihan oikeaan, alusta loppuun itsevalmistetun saippuan tekoon ja sehän vei sitten täysillä. Valmis saippuamassa sisältää aina kaikenlaista keinotekoista, mutta kun teet itse rasvoista ja lipeästä saippuasi, se ei sisällä mitään ylimääräistä (ellet laita niitä siihen eli hajusteita, väriaineita yms.)

Olen tehnyt vasta 4 erää ja kaikki ovat onnistuneet aika mukavasti. Rasvoina on pääasiassa rypsi-kookos- ja oliiviöljyä. Edessä olevassa vihreässä laventelisaippuassa on lisäksi karitevoita ja risiiniöljyä. Taustalla oleva kellertävän ruskea saippua on tehty kylmäpuristetusta rypsiöljystä, kookosöljystä ja munkinpaistorasvasta ja ylellisen lisän tuo silkinpala, joka liuotettiin lipeään. Tummanruskea on keittiösaippuaa, jossa lipeä on liuotettu kahviin ja saippuamassaan on lisätty kahvinporoja. Tarkoitettu käsienpesuun silloin, kun pitää kädet saada hajuttomiksi ja liasta puhtaiksi.

Osa saippuoista on nyt kypsynyt viikon ja koepesu osoittautui onnistuneeksi. Saippuan vaahto oli kermaisen pehmeätä, huuhtoutui hyvin pois ja käsien iho jäi kuivauksen jälkeen suloisen pehmeiksi. Kaupan palasaippuat ovat kammottavaa tavaraa näiden itsetehtyjen rinnalla eikä nestesaippuatkaan näille pärjää. Voi voi... Tuskin maltan odottaa vielä sen 3 viikkoa, jonka saippuoiden kypsyminen minimissään vie.

Saippuanteko on tosi hauskaa, varsinkin nyt, kun lipeäkammosta on päässyt. Vanha kunnon lipeä puhdistaa jopa tiskialtaan pinttymät ja miten hohtavia ovatkaan lusikat, kun niitä on pyyhkäisyt lipeäisellä rätillä! Varovainen toki sen kanssa saa olla, sehän on tosi syövyttävää. Siksi saippuankin täytyy kypsyä väh. 4 viikkoa valmistuksen jälkeen, jolloin lipeä neutraloituu. Parhaimmillaan saippuat ovat kuulemma n. puolen vuoden päästä valmistuksesta.

Kaunista kesää kaikille! Tehkää kivoja juttuja ja nauttikaa jokaisesta päivästä! Minä häivyn lomille: puutarhaa kuopsuttamaan, saippuan keittoon ja sitten Jäämeren rannalle. Jättäkää kommentteja, ystävät hyvät, palailen luoksenne kahden viikon päästä!

Mammankulta pääsi opiskelemaan AMK:hon tradenomiksi!

Onnea pikkukullalleni!!!!!!!!

Miten onnekasta tosiaan onkaan, että pääsee opiskelemaan tämmöisinä aikoina. Uutisista kuulin, että hakijoita joka paikkaan on ennätysmäärä nykytilanteen takia. Toivottavasti tämä kamala talouslama on sitten n. 4 v. päästä ohi ja työmarkkinat vetää hyvin. Mammankulta aikoo lykätä opiskelun aloittamista vuodella, jotta saa olla Alexin kanssa vielä kotona. On se hyvä, että on tällainen mahdollisuus. Koulusta antoivat jo luvankin, että opiskelun voi aloittaa myöhemmin. Alle kaksivuotiaana on hyvä vielä olla kotona ja sitten voi jo mennä päiväkotiin sosiaalisuutta oppimaan.

Ah miten osaa mummu olla onnellinen

Pessimisti sanoo, että kun juhannus on ohi kesä on mennyt. Realisti sanoo, että juhannus meni, mutta kesä on edelleen. Optimisti sanoo, että vielä on kesää paljon jäljellä. Valitkaa itsellenne sopiva fraasi, olkaa hyvä.

Mitä kaikkea sitä on näin kesän alussa tullut puuhasteltua? Kaikenlaista ja kerronpa ne kaikki yhtä pötköä.

Kiitos kaikille kommenteista edellisessä postauksessa. Myyräkarkoitin toimii hyvin. Minne vain käytäviä ja koloja ilmestyy kaadan sinne lientä ja työnnän pari mojovaa paakkua perään ja sitten vain käytävä umpeen. Kukkapenkit alkavat olla myyrävapaita ja sen huomaa kasveista ja niiden innosta kasvaa. Pieni ongelma alkaa olla kissanhiekan hupeneminen. Tuoretta tulee tietysti pikkuhiljaa, mutta tuo muhinut on parasta ja se käy vähiin...

Sitten muihin puuhiin!

Yksi vakkarikäyntikohde on Kenkäveron pappila, jossa tuli pistäydyttyä jo toistamiseen tämän kesän aikana. Myyvät siellä perennantaimia ja paljon muutakin mukavaa. Kannattaa käydä, jos siellä päin liikutte.

Taimet ovat kotimaisia ja kestäviä. Kaikki omat ostamani ovat selvinneet talvesta, jopa valkoinen verenpisarakin.

Tällä pyörällä ei ehkä huvittaisi ajella, mutta kukkatelineenä ja koristeena se on aivan hurmaava!

Kesäkuun alkupuolella tein kyläreissun isosiskon luokse ja puutarhahulluina säntäsimme tietysti myös paikalliseen taimitarhaan. Meillä oli tarkoitus hakea vain Mårbacka-pelakuut, mutta takaisin autolle tulimme 2 tunnin ja 3 täysinäisen ostoskärrin kanssa... Tässä satoisa reissumme ennen autoon lastausta. Puolustuksessemme voimme sanoa, että jos kesäkukat ovat euron kappale ja perennoja ja pensaita saa 2-3 euron kipalehintaan, niin kuka hullu niitä sinne jättää!?

Kun sisko vielä antoi omasta puutarhastaan läjän taimia, oli auton sisätilat eksoottisen näköiset. Takakonttiin ei nimittäin mahtunut kuin osa. Kotiapäin ajelin sitten pajuvirpiangervon huojuessa korvan juuressa ja tuhdin mullanhajun keskellä.

Sitten vietettiin välillä 1-v. synttäreitä. Pikku Alex siinä katselee, kun iso-eno osoittelee, että kynttilä pitäis puhaltaa. Kakkuna Brita-torttua, joka on Mammankullan bravuuri.

Metsässäkin käväisin. Se on helppoa, kun postinhakureissulla voi poiketa omalta ajotieltä suit sait honkain keskelle. Puolukka kukki taas runsaasti.

Sammaleen kukintoja.

Rinsessa löhöää mielellään verannalla. Ilmeestä näkee, että nyt harmittaa. Johtuu kamerasta.

Miksi oi miksi kotieläinten pitää lojua juuri kulkuväylällä???!!

Niinpä..... MOT.

Onneksi tuli otettua tämä kuva ajoissa. Seuraavana päivänä rankkasade oli hakannut juhannusruusut jo alas. Mutta tässä vielä pensaat valkoisenaan kukkia. Keskellä punalehtiruusu, joka sekin kukkii ihanasti.

Tällä punalehtiruusulla on tunnearvoa. Se on tuotu lapsuudenkotini pihasta.

Kaikki ryhmäruusutkin selvisivät talvesta, vaikken ehtinyt niitä edes syksyllä peittää talvisuojan alle. Syynä selviämiseen lienee se, että istutin ne todella syvään. Jalonnuskohta on varmaan jotain 30-40 senttiä maanpinnan alapuolella. Tässä penkissä on Nina Weibullia ja Peacea ym. Orvokki on ryöpsähtänyt ruusujen seuraan aivan itsekseen.

Sain tämän unkarinsyreenin isosiskolta 5-6 vuotta sitten. Nyt se kukkii ensimmäisen kerran ja on lähtenyt jopa hienoon kasvuun kituvuosien jälkeen. Kituuttamisen syynä ovat ne ¤%#§!£#:n myyrät, jotka kaivelivat syreenin juurien tienoon jatkuvasti täyteen onkaloita. Kun ne viimein häipyivät, syreeni elpyi.

Kuistin ikkunan alla jälleen lumihiutaletta ja tällä kertaa sen seurana on tummanpunainen riippapelakuu. Kuva haalistaa pelakuun punaa, sillä se on tumma viininpunainen. Väri, jota en ennen ole pelakuissa nähnyt.

Sunnuntain iloksi kaivoin posliinimaalit esille ja värjäsin pari Teema-mukia. Nämä on helpot maalit eivätkä vaadi polttamista. Parin päivän kuivamisen jälkeen kestävät kevyttä konepesua ja koska minulla ei ole tiskikonetta, niin nämä kestävät vaikka kuinka kauan.

Lopuksi vielä varsinainen selviytymistarina. Tässä on 2 pelakuun pistokasta.

Ne on lähtöisin vanhoista lohenpunaisista pelakuistani, jotka joka kesä ryöpsähtävät sellaiseen kasvuun, että keväällä on pakko leikata yli puolet pois. Niinpä tänä keväänäkin leikkelin rohkeasti kaikki tapeille ja heitin mahtavan läjän oksia (eli pistokkaita) lehtikompostiin aitan päätyyn. Tämä tapahtui huhtikuun lopulla.

Viime viikolla vein kompostiin pussillisen kasvinroippeita ja silmiini osui jotain punertavaa lehtien ja oksien seasta. Ja mitä ihmettä?! Nämä 2 pistokasta siellä olivat itsensä kammenneet pystyyn parin oksan varaan ja aloittelivat noiden nuppujen aukomista. Ne olivat aivan täynnä läheisen siementävän pajun höytyviä, mutta tosi terhakoita ja napakoita. Toinen oli arpeuttanut leikkauspinnan lähes umpeen, toisella se oli melko tuore. En tiedä millä ilveellä ne olivat kosteutta imeneet, sillä ne olivat vain lehtikasan päällä, ilman mitään suoraa vesivarastoa. Ja melko kylmääkin on ollut. Lähes 2 kuukautta ne olivat sinnitelleet kohtalaisen karuissa oloissa, mutta hyvällä menestyksellä.

Päätin näin sitkeät kaverit palkita vesilasillisella ja jatkossa ne pääsevät multaan. Niistä tulee siskolle pelakuut, sillä hänen pistokkaansa samaisesta lohenpunaisesta kuukahti. Mutta nämä ovat osoittaneet, että ei niitä niin vain lannisteta  

Yhtenä päivänä sinä vain siihen havahdut. Se on kuin raaka herätys, isku vasten kasvoja, halolla päähän, potku mahaan. Mikään ei siihen sinua valmista, vaikka tiedät jo lapsesta asti, että jonain päivänä se on totta myös omalla kohdallasi. Jollekin paniikkikohtauksen ja vanhenemiskammon aiheuttaa ensimmäiset harakanvarpaat silmäkulmissa, harmaa hius, laihtumisen vaikeutuminen...

Oma herätykseni tähän tietoisuuteen iski jokunen vuosi sitten, kun tajusin Mammankullan kasvaneen aikuiseksi. Tyttö kirjoitti ylioppilaaksi ja mamma vanheni vuosia samalla hetkellä. En ollutkaan enää  kolmikymppinen, kaikki mahdollisuudet edessä ja eläkepäivät jossain kaukana tulevaisuuden autereessa. Olinkin yli nelikymppinen ja äkisti tajusin, että on asioita, jotka ovat peruuttamattomasti takanapäin.

Kai se oli sitten se ns. ikäkriisi, joka iskee ihmisiin tasaisin väliajoin. Puhutaanhan kolmenkympin, neljänkympin, viidenkympin kriiseistä. Jostain syystä ei kuudenkympin eikä seitsemänkympin kriiseistä puhuta mitään. Loppuvatko kriisit siis viiteenkymppiin? Kuudenkympin aikoihin alkaa seesteinen elämänvaihe, jossa ei enää koeta kriisejä eikä muita mullistuksia? No jos noin on, niin sitähän elämänvaihetta kannattaa suorastaan odottaa.

Toisaalta ensimmäinen ja tähän mennessä viimeinen ikäkriisi oli tuo ainokainen koettu. En ole muutenkaan kovin hysteerisesti pitänyt kiinni ikuisen nuoruuden kuvitelmasta. Sellaisille ihmisille ikääntymisen merkit voivat merkitäkin maailmanloppua. Ajatelkaa nyt vaikka amerikkalaisnaisia tai Hollywood-hempukoita. Tutustukaa netin ihmemaailmaan ja näette, mitä kaikkea siellä päin ollaan valmiita tekemään, jotta illuusio ikuisesta kaksikymppisestä säilyy.

Tämä on minun totuuteni tänä päivänä.

 Harmaita hiuksia pää täysi. Melkein 10 vuotta olin tummanpunaruskeapää ja on outoa huomata vaalenevansa. En voi enää värjätä hiuksiani, koska olen saanut kaksi kertaa hiusväreistä allergisen reaktion. Se oli pelottava kokemus, vaikka joku pitäisi niitä oireita vielä lievinä. Olen nähnyt myös todella pahasti rakkuloituneet kasvot ja siksipä lopetankin väreillä leikkimisen ajoissa. Oma reaktioni alkoi värin oltua n. 10 min. päässä. Ensin tuli kummallinen, epätodellinen olo. Ei suoranaista huimausta, mutta aivan omituinen olo, joka jo sinällään alkoi pelottaa. Sitten hengitys muuttui raskaaksi, rinnan kohdalla henkitorvea puristi lievästi. Siinä vaiheessa huuhdoin värin pois välittömästi. Nämä oireet olivat samankaltaiset kuin pari vuotta sitten ampiaisen piston jälkeen.

Kokeilin 2 eri ainetta ja sama tulos. Yritin kaivella netistä allergiselle sopivaa hiusväriä, mutta ei sellaisia tunnu olevan. Tummissa hiusväreissä on fenyleenidiamiini-nimistä ainetta, joka aiheuttaa kosketusallergian. Vaaleissa hiusväreissä sitä ei ole. Joten pitääköhän minun muuttua blondiksi vielä takaisin. Lapsena minulla oli pitkä vaalea tukka ja ehkäpä minulla sitten vielä vanhoilla päivilläni on sellainen jälleen

Kun tunnustaa tosiasiat ja osaa mukautua niihin, niin sen jälkeen on helppoa. Olen tunnustanut tosiasian omalla kohdallani myös siinä, että en jaksa enää sitä mitä jaksoin vielä muutama vuosi sitten. Tuulenpesän pihanurmikko hoitui käsikäyttöisellä ruohonleikkurilla 10 kesää. Alkuvaiheessa nurmikkoa ei tosin ollut niin paljoa kuin nyt, mutta joku toinen olisi surisuttanut moottorileikkuria jo aikoja sitten silläkin pläntillä. Minun periaatteeni oli, että tännehän ei mitään sätkättävää ja haisevaa silppuria tuoda pihalle. Tätä tenhotin kovalla äänellä ja nyrkkiä puiden vakaumuksen syvällä rintaäänellä. Käytin nurmikon leikkuuseen aikaa tuntitolkulla ja kärsin selkäkipuja, sillä suuri piha-alue oli epätasainen  ja nurmikkokin joskus tosi pitkää. Se vaati melkoista jyystämistä paikoitellen ja leikkuria sai hinkata kaikin voimin edestakaisin, mutta leikkuri tekikin sitten kaunista jälkeä. Moottorikoneella ei ikinä päästäisi siihen.

Käytin kaksi käsikäyttöistä loppuun ja tänä vuonna mietin, että ostanko vielä yhden käsikäyttöisen. Olin saanut lahjoituksena piuhalla toimivan sähköleikkurin, jota aluksi käytin pidemmäksi kasvaneessa nurmikossa, mutta pikkuhiljaa huomasin kuljettavani sitä yhä kauemmaksi nurmikkoa pitkin. 20 metrin johtoa vain oli ikävä hilata perässä ja pitää silmällä, ettei ajaisi sen ylitse. Sähkömoottorikoneen ääni oli hiljainen ja siedettävä, leikkaaminen helppoa, mutta se johto   Pikkuhiljaa huomasin ajattelevani ihan polttomoottorikonettakin, että jospa kuitenkin....

Kaksi vuotta kävin tätä painia itseni kanssa, kunnes päivänä eräänä pari viikkoa sitten kävi näin.

Siinä se sitten on. Yksipyttyinen, nelitahtinen bensakone. Jo sen kokoonkasaaminen olisi tarina sinänsä, mutta sivuutan sen vaiheen vain toteamalla, että jos jonkun osan voi laittaa väärinpäin ja useampaan asentoon väärinpäin, niin tässä esimerkkitapaus.

Paljon se ei maksanut ja sitä en tiedä kuinka kauan se minua palvelee. Onko sen nimi enne, joka ei ole totuttua finglishiä vaan tässä tapauksessa germlishiä. Rakkineen nimi kun on Einhell. Jossain tapauksessa yhtä helvettiä sen kanssa työskentely on jo nyt. Nelitahtikone on hiukan säällisempi ääneltään kuin 2-tahti, mutta silti se pärisee inhalla tavalla. Se myös pakokaasuttaa ja tärisee. Se on paljon raskaampi raahattava kuin sähköleikkuri eikä se oli kovin ketterä käsiteltävä esim. pensaiden ja istutuksien ympäriltä leikatessa. Lisäksi käynnitysvaiheessa sitä saa kiskoa hartiavoimin, kunnes se n. 20 nykäisyn jälkeen alkaa putputtaa. Leikkuujälki ei myöskään saa minua hymyilemään kovin leveästi.

Sen pitäisi olla allesilppuava eli minä kuvittelin sen levittelevän hienoksi silppuamansa ruohon tasaisesti nurmikkoon, mutta tuommoista luokoa se jättää jälkeensä. Ihan kuin heinäpellolla niittokoneen jälkeen. En kestä katsella noin isoja ruohokasoja, joten parin päivän kuivahtamisen jälkeen olen haravoinut enimmät pois. Se on hyvää katetta istutuksille. Haravointihomman voisi välttää laittamalla kerääjän kiinni. Se vaan näyttää niin pieneltä, että saisi jatkuvasti olla sitä tyhjentämässä.

Taidan olla liian negatiivinen Einhellin suhteen. Onhan se tuonut joitakin hyviä asioita tullessaan. Selkä ei ole enää ruohonleikkuun jälkeen ollenkaan kipeä. Leikkaaminen käy nopeasti. Kun aikaisemmin sähkö- tai käsikäyttöisellä koneella meni reilu kolme tuntia niin nyt saman alan ajaa alle kahdessa tunnissa! Lisäksi liikunnan ilo jäi, kun en hommannut sitä vetävää mallia, kuten ensin ajattelin.

Moottorikoneen hankintaa epäröin myös siksi, että pihamaata jyrän lailla mylläävät myyrät nostavat jumalattoman määrän kiviä nurmikon pintaan, jotka lähtevät moottorikoneen teristä huonossa lykyssä kuin ammus suoraan ikkunaan. Nyt kun tämä on allesilppuava, niin kivet pitävät pahaa ääntä, mutta eivät lennä minnekään.

Olen käynyt myyräsotaa (maa- ja vesimyyrä) useamman vuoden ja kokeillut kemiallisia aineita toisensa jälkeen. Viime kesänä tungin käytäviin kilotolkulla muussattua valkosipulia. Se auttoi muutaman viikon ja sitä olisi pitänyt uusia säännöllisesti. Kun valkosipulin haju alkoi pyörryttää, hommasin myyränkarkoitustabletteja. Nekin haisivat valkosipulille ja sen lisäksi niissä oli laventeliöljyä. Paketin hinta, n. 15 € vaan alkoi rajoittaa sen käyttöä. Ostin pari kolme pakettia ja kylvin tabletteja kukkapenkkeihin maan sisään. Nekin auttoivat jonkun aikaa, kunnes jälleen käytävät ilmestyivät.

Tässä on vakioreitti, jota en ole vuosien varrella saanut hävitettyä. Se kulkee vasemmalla olevan nurmikkoalueen reunalta porraskiven alle. Sinne sujautin muutaman tabletin jokunen viikko sitten ja liikenne loppui. Mutta nyt on aromit ilmeisesti haihtuneet ja väylä on jälleen käytössä.

Sitten keksin uuden/vanhan kemiallisen aseen.

Tämä soppa on talven yli muovipussissa muhinutta käytettyä kissanhiekkaa ja vettä. Minä lapioin kissojen paakut ja osan kakoista muovipussiin ja olen kerännyt navetan taakse pussikasan tarkoituksena kaataa jätökset pussista kompostoitumaan. Useamman kuukauden muhinut kissanpissa on lievästi sanottuna aika muikean tuoksuista ja sain idean kaataa hiekkalientä myyrien käytäviin.

Ensimmäinen kokeilu oli myyrien pahasti piinaama pionipenkki. En säästellyt antimissa, vaan hulautin ämpärillisen koloihin. Saisipa samalla pionit sekä lannoitetta että vettä. Noin viikko on kulunut käsittelystä eikä käytäviä ole ilmestynyt. Hurraa! Erävoitto tänne.

Eilen sitten käsittelin rapunpielen käytävät ja pihan yli johtavan vanan. Kun keinot loppuu, konstit alkaa. Ähäkutti. Hommatkaa kaasunaamarit, jos meinaatte vielä kaivella tällä pihalla!

Minä jään tämän päivän jälkeen lomalle enkä aio vilkaistakaan tietokonetta päin. Juhannuksen jälkeen palailen arkeen ja ihmisten ilmoille.

Niinpä toivotankin kaikille:

IHANAA JA KAUNISTA JUHANNUSTA!