Haasteenamme on tällä kertaa katkelma Marjo Niemen romaanista Miten niin valo (Otava 2008).

"Lähellä oleviin ihmisiin on joskus pitkä matka muiden kautta. Ihminen haluaa apua, että joku näkisi piilotetun, tiedostamattoman, syvimmän. Lähellä näkö häviää, korvat muurautuvat umpeen. Mutta ettei aina tarvitsisi rakkaimmalle vääntää kaapelista, puhua kielillä, jokaisella, maalata talon seinään, leipoa leipään, kutoa sukkaan, piilottaa pakettiin, kun jokin olisi joskus helppoa, vaivatonta, kun yhteys olisi luotu lumesta kaikkina vuodenaikoina, lehdet haravoitu, kun saisi yhteyden joka olisi aina auki. Eikä saa. Ja pitäisi. Ja siinä sitten ihmiset lähekkäin, valovuosien päässä ja jokaiseen sattuu." (ss. 107-108)

Ei aina tarvitse kutoa sukkaan, leipoa leipään tai maalata talon seinään. Elämän alkuvaiheessa riittää, että rakas ihminen on siinä, juuri siinä. On vain läsnä. Mutta mihin se sitten katoaa? Miksi me muutumme vanhetessamme niin paljon, ettei se enää riitä?

Valokuvatorstain haasteeseen liittyy kuva, joka on täällä.

Aivan liian usein sillat nykyaikana johdattavat meidät tällaiseen näkymään. Pitkospuiden päästä ei aukeakaan ihana, aukea suo, vaan aukkohakkuu tai valtatie kaupunkiin.

Ihmiskunta on muutenkin kulkemassa eräänlaista siltaa pitkin katastrofaaliseen tulevaisuuteen, joista pahin on ilmastonmuutos ja saasteet, mikäli kuluttamiselle ja kasvulle ei saada jarruja. Tämmöinen lumeton ja vetinen näkymä valosaasteineen ei sykähdytä, olivat joulukadun valot sitten miten kauniita tahansa.

Valokuvatorstain aihe on kuva, josta mieleen tulee: HUHUU! ONKO SIELLÄ KETÄÄN?

Onhan siellä...uusia ja outoja maailmoja....

"Kulti....jooko...mää lupaan olla sitte kiltti sulle...ihan totta....."

Oliko sattumaa lähes 12 v. sitten, kun silmiini osui pienestä paikallislehdestä pieni ilmoitus myytävästä talosta, Tuulenpesästä? Sattumaa...? Ehkä. Mutta se oli yksi elämäni onnellisimmista sattumista.

Hiljakseen lähestyvä vanhuus. Inhimillinen tekijä?

Kesän kimmellys ja puiden vehreys on tullut jälleen Pohjolaan.

23 artikla. 1. Kullakin henkilöllä on oikeus työhön, työn va-
                  paaseen valintaan, yhtäläisiin ja tyydyttäviin työehtoihin ja
                  suojaan työttömyyttä vastaan.

Myös suomalaisilla maanviljelijöillä on oikeus työhönsä, tyydyttäviin työehtoihin ja suojaan työttömyyttä vastaan. Tällä hetkellä tämä artikla ei heidän kohdallaan toteudu riittävästi, kiitos EU:lle ja muille suomalaisen maatalouden alasajajille. Vaikka tuottaminen olisikin halvempaa muualla, suomalainen ruoka on laadukasta ja puhdasta.

Tankarin majakkasaarelta löytyy muistolaatta, joka kertoo aikansa aatteen palosta. Laatassa muutama nimi, vuosiluku 1912 ja alla teksti: Muistomerkki niille luotseille, jotka eivät alistuneet ryssän sortoon.

Sitähän meillä riittää. Näkeekö kukaan muu ruosteisessa savutorvessa tai rokkapurkissa tai korvattomassa kahvikupissa kukkaruukun? Minä kun istutan kukan mieluummin kenkään tai kakkuvuokaan kuin oikeaan ruukkuun.

Meitä asuu Tuulenpesän katon alla 3 mörköä: ompelukone, imuri ja minä, joka kylläkin olen vain osa-aikamörkö.

Ompelukone on tällä hetkellä kyläreissulla ja toivottavasti viihtyy siellä vielä pitkään. Se on möröistä pelottavin. Jo sen näkeminen saa kananlihalle ja koskettamista kavahdan viimeiseen asti. Kun sitten joudumme silmätysten, se on silkkaa hikistä tahtojen taistelua, jossa ei ole voittajaa. Sen haasteellisempaa kuin verhonpäärmeiden ompelu en edes kuvittelekaan tekeväni, mutta siinäkin on kylliksi, kun sen joutuu tekemään ompelukoneen kanssa.

Kakkosmörkö on imuri. Se ei ole niin paha kuin ompelukone, mutta sillä on ilkeä luonne. Se yrittää tulla jatkuvasti jaloille, kankean pitkän kurkkutorvensa se kaataa varpaille välittömästi, kun sen laittaa seinään nojaamaan. Tahallaan se törmäilee ovenpieliin ja huonekaluihin ja pelottelee kissat seinille pelkällä olemuksellaan. Piinaavan urakan päätteeksi se vielä koettaa sivaltaa hurjaa vauhtia koloonsa kelautuvalla johdollaan jaloille. Se on ilkeä vanha tyranni.

Katsokaa, eikö se olekin pelottava?

Kylppärin ikkunoiden väliin tiivistynyt kosteus on ollut tämän talven kuvauskohteista kärkipäässä.

Tässä vesipisaroista nurinpäin heijastuva kotikuusi.

"Istuudun penkille tarkastelemaan listaa. Arvioin sitä pitkään. Lista on rehellinen. Olen tyytyväinen siihen. Kenties etsimäni esine on olemassa, kenties ei. Se ei ole kovin tärkeää. Mutta lista on tärkeä. Sillä huomiolla on minulle merkitystä. Se on todella arvokas." Erlend Loe ja katkelma on teoksesta Supernaiivi.  

Minullakin on lista. Siinä on mm. 1100 m kantikasta rimaa, 1800 m 100 mm leveää lautaa, melkein saman verran on listassa myös kakkosnelosta, kattopeltiä muutama sata neliötä, peltiruuveja muutama sata kappaletta. Joskus myöhemmin teen listan, johon tulee muutama tonkka punamultaa, pari saavia valkoista maalia, ikkunalistoja, nauloja.... Kummatkin ovat rehellisiä listoja ja minä olen niihin tyytyväinen. Jollekin noilla listoilla ei ole mitään merkitystä. Minulle ne ovat todella arvokkaita.

Miten sinä kuvaat historiaa?

Tällä hetkellä olen eniten kiinnostunut majakoiden historiasta.

Majakoiden käyttötarkoitus on enää historiaa ja siksi niiden säilyminen huolettaa. On tärkeää saada ne ikuistettua edes filmille/kortille, jotta ne eivät aikojen saatossa kokonaan katoaisi. Kuvissa näkyy rajun sään ja myrskyävän meren voima, jota rakennukset ovat joutuneet yli vuosisadankin kestämään, kuten Märket tässä. Majakoiden historia on usein karua kerrottavaa ja majakassa historian voi jopa kokea.

Ahvenanmaa on aiheuttanut Suomelle päänsärkyä kerran jos toisenkin. Sitä voisi siis kutsua yhdeksi Suomen kipupisteeksi.

Valokuvatorstain 74. haaste on jatkaa tästä kuvasta.

Mummo nostaa kysyvästi katseensa mielenkiintoisesta kirjastaan, koska tyttärentytär huudahtaa pihaistutuksien keskeltä iloisesti mummolle: Katso mummo! Löysin sinun vanhan kenkäsi. Istutin siihen mansikan. Ja myös vanhaan lypsyämpäriisi istutin kukkia!

Kiire? Mikä kiire? Mie oon yrittänt opettaa tuota meiän mammaa ottamaan rennosti, tälviisii, muttei hää vaa ossaa. No ehkä pari kertaa viikos, viikoloppusi, mut muin aamuin o semmone hösellys pääl, ettei siin tunnu olevan just mittää järkee. Sillo mie muksahan tälviisii keskel lattiaa selällee ja näytän, et nyt passais vähä mahakarvoi kutitella. Mut ei, harvo hää tuntuu siihekää ehtivän, kiertelöö vaa miun ympäri tai harppoo yl niinko tuli ois tukas.

Mie vaa sanon, et heittäkäähä turha kiire pois. Mikä ihmee kiire täs o, valmiis maailmas!

T: Muhviprinsessa, 13 v.

Minulla on aina juhlava tunne seistessäni suuren ja jyhkeän majakan juurella. Ne ovat upeita rakennuksia, jotka osaltaan ovat luoneet maamme historiaa. Ne ovat pelastaneet ihmishenkiä, ne ovat auttaneet puolustamaan maatamme.

Korkealle taivaan sineen kohoava majakkatorni tekee joka kerta minuun saman vaikutuksen ja voin vain hiljaisena ihailla se mykistävää ja juhlallista olemusta.

Tämä on Tankar Kokkolan edustalta, rak. v. 1889.

"Apua! Miten täältä pääsee poiiiss.....!?"

Minun mielestäni suurimpia virheitämme, heti ihmisenä olemisen jälkeen, on aikakäsityksemme luonne. Meillä on kaiken maailman kapistukset, kellot ja kalenterit, jotka siivuttavat ajan kuin makkaran, ja me nimeämme siivut aivan kuin omistaisimme ne eivätkä ne voisi koskaan muuttua - "kello 11.00, 11. marraskuuta 1918" - vaikka todellisuudessa ne saattavat hajota kappaleiksi ja vieriä tiehensä aivan yhtä helposti kuin elohopeapisarat.
     (Kurt Vonnegut: Maaton mies, Tammi 2007, suomennos Erkki Jukarainen)

Ihminen pistää ajan myös pulloon. Aika määrää: 7yo, 10yo, 12yo, 15yo, 18yo.... miltä vuodet maistuvat. Jokaisen pullon sisällä on siivu aikaa. Huolella valmistettua, kypsytettyä aikaa. Tämä aika on pelkästään nautittavaksi, ei hukattavaksi.

Ristihämähäkin keskeneräinen ateria. Hyönteisestä ei jää jäljelle kuin muru. Tuossa on vielä paljon syötävää.

Tehtävänä on tutkailla yläpidon valitsemaa kuvaa ja lähteä analysoimaan, assosioimaan, tai jatkojalostamaan sitä oman kuvan kautta.

Metsätie muuttuu leveämmäksi ja kulkee rantaa kohti. Rannalla on Ardbegin viskitislaamo, pihalla jukkapalmu, joka kasvaa maassa, samalla paikalla kesät, talvet. Tynnyreitä pinoittain odottamassa täyttämistä. Taustalla huikean sinistä taivasta vasten piirtyvät pagodit, joiden yläosasta pian alkaa höytiä turvesavua. On hiljaista ja rauhallista. Pihalla on tynnyristä tehty istuin, johon asetun ja jään odottamaan.

Ja nyt  näkee sitten aika moni. Riehakkaissa tunnelmissa äiti ja tytär, Täti Vihreä ja Mammankulta. Meni vähän pieleen, mutta ei sitten kuitenkaan. Kuvaa katsoessa tulee aina hyvälle tuulelle, muistot vievät mennessään, mutta ei tätä kuvaa silti sukulaisille esitellä.

Tässä on maailman rakkaimmat portaat. Ne johtavat Tuulenpesään. Portaat ovat vanhat ja paikoin rapautuneet, betoni on halkeillut paikoin pahastikin ja sammal levittäytyy pikkuhiljaa harmaalle pinnalle. Silti niillä on tärkeä merkitys Muhville, Raitapaidalle ja minulle. Kissat makoilevat kesällä auringon lämmittämällä betonilla ja ylimmältä tasolta on mainio tähystellä reviiriä. Minä itse istun kissojen seurana ja nautin pihapiirin näkymästä ja äänimaailmasta. Kevään aloitus on pakko tehdä portailla istuen ja nauttimalla yhden siiderin.

Portaille asetan kauneimmat kiveni, osan koriste-esineistä ja kesäkukkaruukun. Kokoelma vaihtelee vuosittain. Tässä kuvassa toissa kesän näkymä.

Oheinen virvoitusjuomajauhe on minusta todellista saastetta. Ei tulisi mieleenkään juoda tätä litkua. Tuote on täysin turhaa energianhaaskausta....paitsi värjääjille.

Kaikki ainesosat ovat "artificial" ja jos jauheella värjää onnistuneesti lankoja, niin enpä halua tietää minkä värisiä olisivat suoleni tämän "nautintoaineen" jälkeen.

"On arkea elomme tää, ja kaikki mi jäljelle jää"

Puuhellan päällä velloutuva harmoninen kaaos on hyvin arkinen näky meillä. Se on tuon paikan stabiili olotila, jossa muutama kukkaruukku, kissanruokapurkit, korillinen kasvien siemeniä ja kastelukannu asustavat pysyvästi. Orkideat käyvät silloin tällöin kaunistamassa paikkaa, kun ne likoavat kylvyssään muutamia tunteja. Lisäksi jokunen viinipullo tai mehupullo saattaa tyhjennyttyään eksyä hetkeksi hellankulmalle.

Kaikenkaikkiaan on ihmeellistä miten jokainen tyhjä, vaakasuora pinta alkaa imeä päälleen erilaisia tavaroita, joita läpikäydessä saattaa vain ihmetellä, että: "Miten tuokin on tänne joutunut?"

Tulevaisuus muodostuu pienistä paloista. On yhden yksilön tulevaisuus, useamman yksilön tulevaisuus, joka muodostaa yhteisön tulevaisuuden. On kansallisuuksien tulevaisuus, kansojen tulevaisuus, maapallon tulevaisuus. Kaikki tulevaisuudet ovat erilaisia, mutta loppupeleissä polut yhtyvät ja tulevaisuus on kaikille sama. Globaali tulevaisuus herättää kysymyksiä. Miten meille käy?

Hylkeiden tulevaisuus yhtyy ihmisen tulevaisuuteen. Miten hylkeille käy? Niiden metsästys aiotaan sallia, ja jonkin verran niitä jo pyydetäänkin. Ihmisen mielestä hylje on haittaeläin. Ne oppivat ruokailemaan kalanpyydyksissä, mutta useasti ne jäävät pyydyksiin itsekin kiinni ja hukkuvat. Kalastajille olisi tarjolla hylkeiden kestäviä pyytimiä, mutta jostain syystä halutaan käyttää vanhoja ja laajamittaista hylkeenpyyntiä vaaditaan kovaan ääneen.

Itämeren etenevä saastuminen ahdistaa hylkeiden elämää entisestään. Näiden Märketin kallioilla köllöttelevien viiksivallujen elämä näyttää huolettomalta, mutta taustalla lipuva laiva näyttää konkreettisesti yhden hylkeiden elämää varjostavan uhkakuvan, öljykatastrofin.

Eino Santasen runosta "Sisiliskoja kuin runonjalkoja", Kuuntele, romantiikkaa (Tammi 2002)

Tämän viikon haasteena on valokuvata Eino Santasen säkeen pohjalta assosioiden.

Joka kerta, kun saavun majakan luo, mieleni valtaa sekä ihastus että melankolia. Tunnetilat kamppailevat keskenään, enkä tiedä nautinko vai surenko, kun painan kämmeneni karheaan säänruntelemaan seinään. Karuilla luodoillaan nämä suurenmoiset rakennukset odottavat hiljaisina pikkuhiljaa lähestyvää vääjäämätöntä kuolemaansa. Rajuilma irroittaa pienen laastinkappaleen, tuuli ja sade pieksävät yhä enemmän haalistuvaa maalipintaa, rautaiset kierreportaat ruostuvat. Unohdettuina ja tarpeettomina ne odottavat, silti uljaan ryhdikkäinä, ikuisen näköisinä.

Muutama majakkamatkailija saartaa Sälskärin valkean majakan hetkeksi, ihailee sen linjakasta tyylikyyttä, kiipeää torniin ja mykistyy ympäröivän maiseman ajattomuudesta. Silti korostettu, kursiivinen melankolia valtaa kunkin mielen. Millä tavoin tämäkin upea ja ainutlaatuinen rakennus saataisiin säilytettyä tuleville sukupolville alkuperäisessä asussaan?

Kivihulluksi tunnustaudun ja kotoa löytyy jos monenmoista murikkaa. Tämä on silti yksi vaikuttavimmista kivikokoelmista, jonka olen koskaan nähnyt. Bengtskärin majakka, jonka rakennuskivet on louhittu samalta luodolta, jossa majakka seisoo. Menneet sukupolvet, jotka työn ovat tehneet, ansaitsevat hatunnoston ja erittäin korkean sellaisen.

Loch Nessin hirviö on klassikko.

Kuunliljan lapsi.

Valokuvatorstaissa kootaan tällä viikolla digitaalista kuvapeittoa. Tarkoituksena on, että osallistujat kuvaavat viipaleen elämästä laukaisemalla kameransa yhtäaikaisesti lauantaina 1.9. kello 11.00.

Kuva otettu muutama sekunti yli 11.00. Kotona aamukahvilla ja ihastelen samalla edellisenä päivänä itse ostettua 2 €:n ruusu-liljakimppua.

Bengtskärin majakan suuri, 2 metrinen kristalliprismainen linssi ei enää koskaan välky merenkulkijoille. Se nukkuu tornissa ikiunta...

Viikkari törmää luotsiasemaan...!

Meri tanssii kalliolla.

Jäätelökesään kuuluu romantiikka.

Tyttäreni maalasi minulle muutama vuosi sitten kuvan yhdestä leffahahmosuosikistani, Terminaattorista. Tämä kaveri on kone, jos mikä.

Myös kimalaiselle kukat ovat, jos eivät suorastaan rakkauden niin ainakin elämän ruokaa. Joskus, kuten tässä tapauksessa, ruoan esille kaivaminen on työlästä ja aikaa hukkaantuu. Tämäkin mettinen pyllisteli tässä kukassa monta minuuttia. Ihmiset eivät rakasta voikukkia, mutta kimalaiselle ne ovat alkukesän juhla-ateria.

Valokuvatorstain aiheena Yksi.

Märketin vesillä kelluu näitä viiksivalluja nykyään jopa tuhansia. Pelottomia ja uteliaita. Viime kesän reissulla ei ollut kuin muutama kymmen. Ja sitten tämä yksi, joka halusi tehdä lähempää tuttavuutta.