Kävin pitkästä aikaa luontoretkellä kameran kanssa. Lauantaina oli kirpeä pakkanen ja aurinkokin paistoi, mutta työviikon jälkeen oma energia oli niin matalalla, että teki mieli vain olla rauhassa, lueskella ja kutoa ja katsella elokuvia. Sunnuntaina sitten ryhdistäydyin. Tai itseasiassa ryntäsin tuskastuneena liikkeelle.

Kissojen karvanlähtö on hurjimmillaan juuri nyt. Tässä asiassa eniten kunnostautuu Raitapaita, jonka tuuhea lyhyt turkki on erittäin höllässä keväisin ja syksyisin. Hänen karvansa laatu on hienoa ja ohutta, juuri sellaista, joka pölähtelee joka paikkaan: voirasiaan, silmäripsiin, nenään, teemukiin, soppalautaselle, mustalle paidalle...

Käytin aamupäivän imurointiin ja kissan harjaukseen. Paras väline irrottaa Raitapaidan irtokarva on karsta. Menemme ulkorapulle ja karstaan ja karstaan. Karsta täyttyy jo muutaman vedon jälkeen ja piikkien seasta nousee muhkea huopalevy. Hetken karstattuani kissasta on irronut helposti meloonin kokoinen karvapallo.

Kissa toki näyttää hyvältä ja väritkin ikäänkuin kirkastuvat, mutta karvaa lähtee vaan. Eilen sitten mitta täyttyi, sillä tuntui kuin naamassa ja silmissä olisi koko ajan ollut karvoja. Vaikka miten pyyhin, pesin, nypin ja lääpin, niin pienen pienet höytyvät kutittelivat jossain kohtaa. Katseltuani karvapeitteisiä, juuri pesukoneesta tulleita tummia vaatteita, ylimääräisen karvakerroksen saaneita villasukkia, erilaisilla pinnoilla joukoittain väriseviä olemattomia höytyviä sain kuin paniikkikohtauksen ja aloin riuhtoa ulkoiluvaatteita päälle. Tuntui kuin olisin tukehtunut. Minun oli pakko päästä hetkeksi karvattomaan ympäristöön.

Työnsin pokkarin taskun ja syöksyin ulos. Sää oli ankea villasukanharmaa ja tuuli tohisi puissa, mutta minusta tuntui ihanalta. Raikas viileä tuuli puhalsi kaikki karvat naamalta.

Nyt eletään n. puoliväli helmikuuta, mutta kas vain...pääsiäinen näyttää olevan lähellä. Näin ainakin pajunkissojen mielestä, jotka ovat eteläpientareella näin kypsiä poimittavaksi.

Lepät ovat täynnä norkkoja. Välillä tuli luntakin taivaan täydeltä.

Nämä pähkäilin kärpän jäljiksi. Ihmettelin kauempaa mitä lumimakkaroita tuolla on ja lähemmäksi mentyäni näin lumimakkaroiden risteilleen vastasataneessa lumikerroksessa sinne tänne, kunnes elikko oli joutunut tulemaan hangen pinnalle. Lienee myyräpaisti ollut mielessä. Toivottavasti einestä löytyi.

Retkeilyni kesti kolmisen tuntia, sillä pysähtelin vähän väliä kuuntelemaan ja katselemaan ympärilleni. Luonto on vielä kovin hiljainen. Yksittäinen lintu piippasi jossain, mutta yhtäkään en saanut koko aikana näkyviin. Kaikki olivat ilmeisesti kokoontuneet ruokinnoille. Omalla lintulaudallanikin käy aikamoinen kuhina. Kävin läheisellä majavapurollakin, joka oli jäätynyt umpeen viime päivien pakkasen ansiosta. Majavaa en siellä ole koskaan nähnyt ja jäljetkin ovat jo useita vuosia vanhoja. Mutta tuolloin muutama vuosi sitten näin puronmutkassa padon tapaisen ja tietyllä tavalla jyrsityt ja kaadetut lehtipuut ovat kuitenkin kiistaton todiste siihen, että majava on siellä joskus yrittänyt asustella. Lieneekö sen sitten maanomistaja häätänyt vai majava itse todennut asumiskelvottomaksi paikaksi, sitä en tiedä.

Kengät täynnä lunta kävin vielä tarkistamassa kodin lähellä sijaitsevan lähteen tilanteen. Pieni puro liritteli metsän pimentoon, mutta muuten lähteensilmä oli lumikakun alla. Tuijotin pitkään pientä purosta. Kun ympärillä on kuollutta, hiljaista ja liikkumatonta, pieni vesinorokin voi jossain tilanteessa tuntua elävältä olennolta. Elämältä.

Keväiseen tapaan lumikuuro meni ohi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Ilta alkoi hämärtyä, taivas luutiutui puhtaaksi ja kuu tuli näkyviin. Tätä kuvaa varten piti käydä tielle kyljelleen. Oli onneksi oma pihatie eikä tarvinnut autoja varoa. Retki oli onnistunut. Tunsin oloni rentoutuneeksi ja virkistyneeksi. Kissankarvat eivät haitanneet enää pätkääkään.