Lapinpöllöt kunnioittivat läsnäolollaan pihapiiriäni. Lehmiaitauksen tolpat olivat sopivia saaliin tähystykseen ja niistä piti jopa pienimuotoisesti kinastella. Kuten tässä, jossa toinen yrittää lehahtaa toisen selkään. Ei ihan onnistunut, mutta vapaa tolppa löytyi kuitenkin ihan läheltä.

Upeita eläimiä.

Sen sijaan talvisin minä hullaannun aina tulppaaneista.

Ja tänään on Runebergin päivä!  Sen kunniaksi.

Auringonnousu tammikuussa.

Lumen kuorruttama jasmikkeen oksa.

Valon ja varjon leikkiä nietoksessa.

Upeaa talvea.

Päädyin siis kameraan. Vanha Olympuksen pokkarini on erinomainen, mutta siinä suurin haittatekijä on sen patterit. Ne eivät kestä latingissa kovin kauaa ja siksi kaipailin akkumallia. Koska olen fiksoitunut Olympukseen, piti uuden pokkarin olla myös Olympus. Harmittavaa kyllä, Olympus on siirtynyt SD-korttiin ja näin ollen nykyisten kameroiden kortit eivät käy toisilleen. Ennenhän Olympus käytti omaa formaattiaan, xD-korttia. No, ymmärrän, että valmistaja halusi siirtyä siihen missä mm. Nikon ja Canon jo ovat eli SD-korttiin. Se on mm. nopeampi. Vaikken sitä kyllä mitenkään merkittävästi nopeammaksi havainnut koekuvauksia suorittaessani.

Mutta hämmästyttävää on megapikselin sun muiden ominaisuuksien määrä mokomassa kämmenen kokoisessa läpyskässä. Kamera on tosi ohut (reilu sentti) ja mahtuu vaikka minkälaiseen iltalaukkuun. Kun kaivelin manuaalia laatikosta, sitä ei ollut. Sen sijaan löysin sen integroituna kameran sisään, josta sen saa valikkoa kaivelemalla esille. Tai sitten kytkemällä laite tietokoneeseen.

Ominaisuuksien puolesta järkkärini lähes häviää tuolle pokkarille. Huimaa! No, onneksi ei kuitenkaan. E-400 pitää sisällään kuitenkin vielä manuaaliset vaihtoehdot kuvaamiselle sekä paljon muutakin.

Mutta tässä muutama kuva uudella laitteella. Olympuksen optiikoita on aina kehuttu, vaikka jostain syystä ammattilaiset eivät merkkiä juuri suosikaan. Megapikseleitä kamerassa on 14, joten kuvien suurentaminen ja yksityiskohtien croppaaminen on lastenleikkiä.

Muhvi kauneusunilla. Kuvattu aika hämärässä ja supermacrolla.

Iltapäivän aurinko.

Horsma lumen vankina.

Uunin reunus. Majakka-alttari sekä paikka, jossa palaa aina jonkinlainen kynttilä. Kuva otettu erittäin hämärässä, joten kamera vahvistaa kynttilän valon tosi hyvin.  Kuvankäsittelyohjelmalla paranneltu sävyjä.

Ja tässä kamera.

Ehkäpä minä tänä vuonna vihdoin kirjoitan sen dekkarin.........

Tämä aamu on ehkä kaikkein pahin talvikelin puolesta mitä Tuulenpesän muori on työpaikalle yrittäessään kokenut. Vaikeudet alkoivat jo yrittäessäni kuistin ovesta ulos. Sain puskea sitä hartiavoimin, sillä tuuli oli kinostanut lumen oven taakse yläportaalle melko matalaksi, mutta kuitenkin tiukaksi barrikaadiksi. Kun sain oven vihdoin auki, huomasin portaiden kadonneen. Niiden tilalla oli liukumäki. Nietos. Ei muuta kuin lapio käteen ja rappuja etsimään. Sieltähän ne sitten löytyivätkin aikani uurastettuani. Seuraava haaste oli päästä pihan toiselle puolelle autotallille. Tuuli oli kasannut lumen tiukaksi, n. puolimetriseksi koko ajotien kattavaksi patjaksi ja nilkkurini hörppäsivät pahasti joka askeleella.

Ei tarvinne edes mainita, että myös autotallin edusta oli kauniin sileän tasainen ja yhdessä kohtaa oli hieno, upea lumiharjanne, jossa lumen syvyys oli melkein metri. Ei puhettakaan, että olisin päässyt autolla minnekään. Ajotie päätielle oli pimeän vallassa, mutta koska tiesin aikaisemmista talvista, miten helposti peltoaukean yli tuleva viima tuiskutti tien umpeen, tiesin, ettei sinnekään ollut yrittämistä.

Juuri sillä hetkellä näin naapurin jyräävän liikkeelle lumilingolla ja jäin tyynesti odottamaan pelastavaa ritariani. Lumilingon ilmaan suihkuttama lumi oli valtava. Itseasiassa se oli hieno näky. Mutta en ehtinyt jäädä sitä ihastelemaan, sillä sitä mukaa kun ajotie puhdistui, minun oli ajettava perässä.

Seuraava ja inhottavin ongelma selvisikin samoin tein. Satoi alijäähtynyttä vettä, pakkasta oli -8 ja tuuli niin maan perhanasti. Parin kilometrin jälkeen koitti ensimmäinen tuulilasin rapsutus. Eikä vettä suinkaan tihuuttanut vienosti, sitä tuli kuin suihkusta, no, ehkä huonosta sellaisesta, mutta kuitenkin. Ennenkuin auto lämpesi, piti pysähtyä jälleen parin kilometrin jälkeen raapimaan näkökenttää. Mutta pakkanen ja ajoviima saivat aikaan sen, ettei paria kämmentä suurempaa aukkoa jääkenttään päässyt syntymään, vaikk pyyhkijät pyyhkivät koko ajan rahisten korvia raastavasti. Kukaan (yhtä hullua ohittelijaa lukuunottamatta) ei ajanut päätiellä paljon kuuttakymppiä enempää ja lähes jokaisella bussipysäkillä oli lasinraapija. Yksi työkaveri sanoi, että hänen piti jopa jonottaa pysäkille, että pääsi raappaamaan ikkunaansa.

Työmatkaan meni puolen tunnin sijaan nyt 3 varttia, mutta lienee pääasia, että pääsin ehjänä perille.

Toivottavasti tämä jäi tämän talven eriskummallisimmaksi talvisääksi.

Joulusta on kohta kuukausi ja aaton kirkas pakkasaamu oli yksi kauneimmista mitä kameralle olen tallentanut. Tässä muutama kuva muistoksi upeasta jouluaatosta 2010.

Tuulenpesän pihamaa on tunnelmallinen ja rauhallinen.

Muhvi yritti ulkoilla pitkän tauon jälkeen (hänhän ei mene ulos enää, kun oven raosta tuoksuu pakkanen ja lumi), ja kuten näkyy, tassuja palelee.

Mutta tuvan lämmössä, lempipaikalla sohvalla, kylmät varpaat lämpenevät.

Talvella on ihan ehdotonta polttaa kynttilöitä. Kun on pimeää ja pääsky pitkän matkan päässä, ne tuovat sitä ehdotonta feng shuita, jota ilman ei talvea yksinkertaisesti pysty elämään.

Kaikenlaista on tapahtunut, mutta suurimpana ihmeenä voisin mainita tietoyhteiskunnan lonkeron luikertelun tänne korpeen. Nyt minuun saattaa törmätä täällä virtuaalimaailmassa mitä ihmeellisimpiin aikoihin ja vielä ihmeellisimmissä paikoissa. En kuitenkaan aio miksikään addiktiksi ruveta. Minulla on edelleen ihan riittävästi puuhaa muutenkin, mutta helpottaahan tämä kaikenlaisia asioita. Kuten laskujen maksua ja blogikirjoittelua.

Päivisin kun en kerkiä päivittelemään korkeintaan muuta kuin säätä ja dieselin korkeaa hintaa ja sitäkin vain pienen tovin. Niin on kiire, ettei kissaakaan ehdi sanoa kuin "pitkähäntäluikuriksi".

Viime vuodesta saan mainita sen, ettei tullut käytyä missään pitemmässä reissussa kuten edellisvuonna tuli käytyä Lofooteilla. Tytär perheineen vietti koko kesän USAssa vävyn kotona, joten minä toimin täällä kissamummuna. Taluttelin kahta vilkasta ruunakissaa, jotka vetivät flexeissään kuin hevoset. Muhviprinsessa ei sietänyt poikia lähellään, mutta loppukesästä oli jo vähentänyt sähisemisen aivan lähikontaktitilanteisiin.

Teatteriharrastuksen lisäksi aloitin ammunnan. Hurahdin ihan tyystin siihen. Käyn kerran viikossa tähtäilemässä pahvitauluun ilma-kiväärillä. Niinhän sitä sanotaan, että kaikkea pitää kokeilla. Lähes kaikkea.

Ilmoja on pidellyt. Lunta on vähintään omiksi tarpeiksi ja ainoa ilo tässä talvessa on tällä hetkellä kevään odotus. Kunhan tämä maanantaikuukausi on saatu loppuun, niin sitten alkaa jo huomattavasti helpottaa.