Miten voi joku juttu, joka itseasiassa on aika mitätön, suistaa hyvän päivän raiteiltaan? Tämä juttu saa aikaan määrättömästi ketutusta, pahaa verta, huonoa tuulta ja sen jälkeen mikään ei enää kelpaa ja kaikki on ikävästi.

Ja kuitenkin kaikesta saan enimmäkseen syyttää itseäni. Ehkä se saamattomuus sitten siinä enimmin ketuttaakin. Osaan kyllä pitää puoleni ja jälkikasvuni suhteen olen oikea tiikeriemo, mutta joskus tulee fiilis, että ei jaksa, anti olla. Äh.  

Mitä siis tapahtui? Työpäivän jälkeen iloisena ajattelin pistäytyä ainoassa paikallisessa askarteluliikkeessä ostamassa yhden kivan leimasimen, joka jäi edelliseltä reissulta mieleen. Löysin sen leimasimen ja muitakin kivoja pikkujuttuja, joita yritin valkata herra kauppiaan ollessa tällä kertaa hyvin seurallisella tuulella ja vuodattaessa juttujaan lähes taukoamatta. Ostoksissani oli normaalihintaista tavaraa, mutta myös yksi alehintainen. Kaupasta poistuessani mieltä kaiversi, että loppusumma oli liian suuri. Vasta jonkun ajan päästä autossa tarkistin kuitin ja aivan oikein: herra kauppias oli lyönyt aletavaran normaalihinnalla kassaansa.

Kyse ei nyt ollut mistään järjettömistä summista, ainoastaan 50 sentistä, mutta kiukutus kihahti otsalohkoon heti, käynnistin vihaisena auton ja häivyin. Tilanne oli niin tuttu ja jatkuvasti toistuva eri kaupoissa, että kyllästyin tällä kertaa perinpohjin. Aina pitäisi olla kyttäämässä mitä sinne koneeseen ollaan lyömässä ja narisemassa valituksia. Yleensä sen teenkin, mutta nyt en vain jaksanut. Ketutti liikaa enkä olisi varmaan jaksanut olla hirveän asiallinen.

Miksi hemmetissä kauppiaat laittavat niitä alejaan, jos niistä ei sitten pidetä huolta eikä kassalla enää näytä niitä muistavan? Asiakkaanko se pitäisi olla sormella osoittelemassa koko ajan ja huomauttelemassa maksutilanteessa, että "Hei, tämä on sitten se ALETAVARA." Alet vaikuttavat vedätykseltä, jossa tavarat naputellaan normaalihinnoin kassaan ja ale tulee, jos asiakas sen sattuu huomaamaan.

50 senttiä on rahaa, mutta tuntuu, että euroaikana muutama kymmensenttinen ei ole yhtään mitään. Kuinka moni olisi pitänyt markka-aikana pikkumaisena 3 markan oikaisua kauppakuitissaan? Niinpä.

Eräässä tunnetussa saksalaisessa kauppaketjussa käydessäni ostin siideripullon, joka oli alessa. Olin tarkkana kassalla ja huomasin, että kone otti sen normaalihinnalla. Huomautin asiasta ja kassatytteli pyysi paikalle jonkun vastaavan, joka oli nuori pojanhujoppi. Hän vähätteli asiaa sanomalla, että "Joo, siis se on vaan parikytä senttiä liikaa." Minä siihen, että " Joojoo, niin on, mutta jos tavara on kerran alessa, niin kyllä se pitää alehintaan silloin saada." Sain parikymmentä senttiseni, mutta tunsin olevani täti, joka nyppii pilkkuja ja haittaa heidän työtään. 

Minua kiukutti koko eilisen illan nämä ns. alet ja ummet ja lammet lorsaava kauppias. Kiukku heijastui sitten kaikkeen. Kulhosta löysin pari mätää omenaa, jotka vaikuttivat päällisin puolin hyviltä, mutta olivat ihan ruskeita sisältä. Voi *** ja ***. Otin omenat ja viuhautin ne kiukun linkoamana niin pitkälle kuin jaksoin navetan taakse pöpelikköön, mutta reväytin samalla lapaluun alta jonkun lihaksen. Siitäs sain.

Tiikeriemosta puheenollen välillä minusta tuntuu, että lähes estän Mammankultaa kasvamasta isoksi, sillä haluaisin liian monta asiaa hoitaa hänen puolestaan. Mutta eihän se käy. Muutaman kerran olen kyllä tarttunut asiaan, kun tyttö ei ole pärjännyt. Kun on kiltti luonne, peräytyy ja antaa periksi liian helposti. Muistan olleeni itsekin parikymppisenä arka pitämään puoliani, mutta niin se vaan on maailma opettanut.

Pari viikkoa sitten ostin lapsille heidän mielimänsä pikkukorin, joka ei ollut ihan ehjä ja se oli kaupan ainoa. Lapset (siis tytär ja vävy) eivät kumpikaan tunteneet haluja tinkimiseen eivätkä edes kehdanneet alkaa tinkiä, mutta minä kehtasin ja kehtaan. Otin korin ja sanoin muitta mutkitta kassalle, että tämä on viallinen, mutta jos tämän saa vitosella, otan sen. Kassatyttö tsekkasi normaalihinnan, joka oli jotain reilu 7 euroa ja sanoi vähän empien, että ok, saat nyt sitten sen siihen hintaan.

Sitä voi olla ystävällinen sekä peräänantamaton, olematta silti ylimielisen röyhkeä. Taitolaji, jonka oppii ajan myötä, jos on oppiakseen.

Jaajaa... hatutus alkaa pikkuhiljaa lientyä. 50 senttiseni kirvelee edelleen, mutta tienaan sen jostain muualta. Ja siihen askartelukauppaan pidän nyt taukoa. Alkoi ottaa kauppiaan jutut päähän jo siellä ollessa. Tuntui, että kysyin mitä vain, jotain tavaraa tai kursseja, niin pikkuhiljaa vastaus alkoi kääntyä siihen, että kun asiakkaat on niin sitä ja tätä niin ei voi pitää sitä tai tätä. Pitäköön sitten minun puolesta tavaransa ihan itsellään.

Pitää varmaan mennä illalla tuonne istumaan lootusasennossa. Sen nimi on Mietiskelymaja, mutta naapurin isäntä nimittää sitä minun Murjotusmajakseni. Nyt se ehkä olisikin osuvampi nimitys sille. Mikä olisikaan oivallisempaa lisätä murjotus potenssiin ääretön, kuin istumalla vettä litisevässä maassa lootusasennossa hatarassa heinäseipäistä kyhätyssä tiipiissä, kaatosateessa ja vaakasuorassa hyisessä tuulessa. Ah.

783109.jpg