Edit: Ilmeenvaihto, kuten huomaatte. Piristysruiskeen pohjista löytyi upea lumme.

Ihan ekaksi palaan decoon "Suosikkiartistit, lempibändit". Deco aloittaa tänään keikkailunsa ympäri Suomea kuin keikkabussi konsanaan. Kuskina on Mozart ja 19 muuta artistia pitäisi kertyä kyytiin matkan varrelta, mutta vielä on tilaa yhdelle, jonka ei tarvitse käyttää edes reksonaa. Jos siis joku tuntee vielä tarvetta lisätä edustajansa kimppaan, niin ilmoittaudu. SIIS TILAA ON VIELÄ YHDELLE OSALLISTUJALLE.

Kyllä elämä on ihmisen parasta aikaa ja kesä on se kermavaahto siinä elämämansikan päällä. Asuessa keskellä ei mitään ja kuitenkin kaiken keskellä on luonnonrikkaudet ja -rakkaudet kädenojentaman päässä eikä mitään tarvitse lähteä etsimään. Puita pääsee halailemaan parin askelen päähän, parissa sekunnissa pääsee makoilemaan keskelle heinäpeltoa ruohonkorsi suussa ja kultarintaa pääsee kuuntelemaan menemällä istumaan kuistin rapuille. Tosin kultarinta on jo sulkenut nokkansa tältä kesältä, mutta ennen juhannusta tämä laulumestari lumosi minut päivittäin. Ensin luulin sitä viitakerttuseksi, mutta koska se on yölaulaja ja tämä liruttelija lauloi vain päivisin, mieltäni viikkotolkulla askarruttanut dilemma lintuteosten raivoisan selaamisen jälkeen ratkesi kultarinnan eduksi.

Joka päivä löytyy pihalta joku uusi kukkaihanuus. Viime vuonna ostamani kärhönraato selvisi talvesta ja päästyään muhevaan multaan koristekurpitsoiden keskelle intoutui lykkimään nuppuja kaksin käsin ja tässä ensimmäinen aukinaisena. Kukka on suurempi kuin kämmeneni.

Naapurin ohrat aloittavat tuleentumisensa ihan kohta. Iltaisin tyynellä ilmalla tienoon yllä leijuu viljapellon kypsyvä tuoksu. Sen makea ja täyteläinen aromi hivelee aisteja samalla tavoin kuin illan kultainen auringonlasku ja pääskyjen sulava lento tähkien yli.

Kukkapenkin pienet kauneuspilkut ilahduttavat sydäntä olemassaolollaan. Ruiskukka ja kermanvalkoinen tuliunikko "käsi kädessä", kuin seuraa toisilleen pitäen.

Luonnonläheinen asumistapani sopii minulle, mutta ei heikkohermoisille, joille kaikki kissaa pienemmät ovat kauhistus. Niinpä seuraavaa tekstinpätkää ei suositella niille, jotka saavat painajaisia otuksista, joiden varpaat ovat millimetrin mittaiset ja peräpäässä pidempi tai lyhyempi uloke eli häntä.

Itseni ja kissojeni lisäksi Tuulenpesää asuttaa metsäpäästäinen. Ei hiiri, vaan päästäinen. Tällaisessa vanhassa talossa lattian alta ja välikatosta kuuluvat ripinät ja rapinat ja lattialla hiippailevat otukset ovat ihan luonnollinen asia, mutta vuoden ajan talo oli kaikista pikkuotuksista vapaa. Keväällä 2006 tontille muutti kärppä ja sehän jos mikä on tehokas jyrsijänpyydys. Talossa oli hiirenhiljaista (jos näin voi sanoa), mutta sitten ilmeisesti kärppä muutti muille maille, koska päästäinen ilmestyi tänä kesänä juoksentelemaan olkkarin lattialle. Viikko sitten Mammankulta sen ensimmäisenä huomasi. Luonnonläheinen elämäntyyli, johon kuuluu kaikkien elollisten kunnioittaminen, tutkiminen ja käteenottokin (ampiaisia, hämähäkkejä ja käärmeitä lukuunottamatta) on opettanut tyttärenkin suhtautumaan pikkuvilistäjiin yhtä rauhallisesti kuin kissoihin tms. Yhtäkkiä Mammankulta vain sanoi, että sun päästäinen tai joku on taas täällä, vilahti tosta sun sängyn alle.

Kunnes sitten itse viime viikolla todistin useampaan kertaan karvakaverin retkeilyn lattian poikki. Istuin itse sohvalla ja "nokkahiiri" mutkitteli lähes samaa reittiä ovensuunurkasta lattiamaton poikki jalkojeni editse kadoten lehtitelineen alla olevasta seinänraosta näkymättömiin. No, mikäs siinä. Päästäisissä on se etu, että ne eivät jyrsi paikkoja, koska ne eivät ole jyrsijöitä. Ne syövät hyönteisiä ja toukkia ja sen semmoista, joten itseasiassa niistä voipi olla pelkästään hyötyä näin sisätiloissakin. Toivottavasti se söisi ainakin hämähäkkejä vähemmälle, josta pääsenkin seuraavaan kammotukseen näin iloisesti aasinsiltaa pitkin tepsutellen.

Eilen aamusella kuljin tapani mukaan vessaan, lakaisin kissanhiekat pois lattialta, laitoin kissankuppeihin uusia vesiä ja kuljin kaiken kaikkiaan vessanovesta monta kertaa. Kunnes sitten ottaessani kissanruokapurkkia puuhellan kulmalta kuului vaimea "riip" ja huomasin ISON vaalean ristihämähäkin jäävän roikkumaan nenäni eteen katosta.  Sain vaivoin sydänkohtauksen estettyä ja parilla taka-askeleella näin tilanteen kokonaiskuvan. Aamun tunteina hämppi oli kutonut vessanovenpielen, katon ja kissanruokapurkin välille täydellisen ja ison verkon, juuri sellaisen tyypillisen, joita näkee aamukasteisena valokuvissa ja joiden läpi kävelee helposti metsässä ja ne tarttuvat ikävästi naamaan ja joka paikkaan. Hämis oli varmasti yhtä kauhuissaan kuin minä ja yritti kelata itsensä kattoon, mutta minä katkaisin pakotien, tiputin sen lattialle ja kääräisin otuksen pöytärättiin. Minä en tapa hämiksiä kuin pakkotilanteessa eikä tämä ollut sellainen, joten kiikutin sen ulos ja se painui kiitollisena matkoihinsa.

Ristihämäkit ovat metsien asukkeja enkä ymmärrä miten se oli sisälle joutunut. Ehkä se vain oli kävellyt ovesta sisään ja asettunut taloksi, en tiedä. Ensimmäinen kerta se oli kuitenkin ja mielellään saisi olla myös viimeinen.   Hämis näytti samanlaiselta vaaleanruskean kirjavalta, isolta ja pullealta, kuin v. 2004 Viron majakkareissulla tapaamani hämis, joka puraisi minua käteen. Mutta ei siitä sen enempää, etteivät heikkohermoiset saa painajaisia.

Lopetanpa jaaritteluni vähän miellyttävämpiin asioihin ja kuviin. Vaaleanpunainen orkideani, josta olikin jokunen aika sitten kuva, on aukaissut kaikki viisi nuppuaan.