Ensimmäiseksi piti suorittaa kasvojenpesu eli ilmeenvaihto eli uusi taustakuva. Piristysruiske tarjoaa tämän kierroksen punaturkkikisun ja välimerensinisen oven. Raikasta ja kodikasta.

Sitten asiaan.

Kyllä loppukesä on ihanaa aikaa...omalla tavallaan. Itse pidän eniten kiihkeästä alkukesästä, kun linnut palaavat ja alkavat kovalla kiireellä vallata reviirejään ja rakentaa uusia pesiä tai kunnostaa vanhoja. Kasvit ovat vaaleanvihreitä ja tuoksuissa päällimmäisenä koivu, etenkin sateen jälkeen. Kaikki on vielä niin siistiä eikä kuolleita tai ränsistyneitä kasvinosia näy missään. Tuntuu kuin kesä olisi vasta edessäpäin. Sitten hups...yhtäkkiä onkin loppukesä käsillä.

Nyt alkaa vaivata jo kisa- tai pikemminkin kesäväsymys eikä jaksa enää nyppiä ja leikata samalla ahkeruudella villiintyvää puutarhaa. Heinikko on vallannut takapihan, lupiinipelto näyttää kuivuneine siemenvarsineen rumalta, puun lehdet alkavat ruskettua ja kesäkukkien kaunein kukoistus on vaihtunut hiljaiseen ränsistymiseen.

Mutta elokuun kypsä täyteläisyys, sametinpehmeät ja yönsiniset illat ja tyynessä ilmassa leijuva puidun ohran makea aromi huumaa omalla tavallaan. Linnut ovat vaienneet ja pääskyset kadonneet, tilalle on tullut värisevä hiljaisuus, jonka rikkoo vain silloin tällöin jonkun yksinäisen linnun vieno piipahdus. Illan pimettyä alkaa ohrankeltainen kuu kiivetä metsänrajan yli ja miten se onkin niin suuri juuri elokuussa. Ei, ei tosiaankaan loppukesässä ole mitään vikaa.

Jos lienevätkin muuttolinnut kaikonneet maisemista, niin muita siivekkäitä illankahussa alkaa näkyä. Vuosiin en ole tavannut lepakkoa pihani ilmatilasta, mutta viikonloppuna pitkästä aikaa sellaisen näin. Menin iltapimeällä ulos päälläni valkoinen t-paita ja huomasin jonkun kiertelevän ympärilläni. Parilla kierroksella kiertelijä heitti tonttia vähän liian lähellä päätäni ja silloin sain jalat alleni. Näin sieluni silmin kauhuelokuvista tutun näyn eli lepakon takertuneena hiuksiin eikä se ollut miellyttävä ajatus. Pinkaisin kiljuen sisälle, jossa Mammankulta alkoi pikkuisen vähätellä hysteriaani.

Menimme siis yhdessä ulos ja jäimme kuistin ovensuuhun odottavasti seisomaan. Kuistilla oli valo ja minulla edelleen se valkoinen t-paita, joten ei aikaakaan, kun siivet alkoivat viuhua ja valoisaa iltataivasta vasten näkyi nopeasti kiitävä hahmo. Muutaman tunnustelevan kierroksen jälkeen nahkasiipi kaarratti kulkunsa aivan nenämme editse, lähes tunsimme ilmavirran sen siivistä, ja nyt sisälle pakeni 2 kiljuvaa naista.

En silti sano, että kokemus oli mitenkään epämiellyttävä. Se oli jännittävää ja olipahan eräänlainen köyhän miehen kummitusjuna.

Sattui loma-ajankohtana tulemaan kesän lämpöennätys ja kyllä vaan oli kuumaa meilläkin, vaikka viralliset mittaukset osoittivat Parikkalassa olleen kaikista kuuminta, yli +30 astetta. Eipä siinä juuri pihatyöt tai muutkaan ryskähommat tulleet mieleenkään...tai tulivat, mutta vain siinä mielessä, ettei mitään jaksa tehdä. Muuten helteet olivat ihan jees, ainoa haittapuoli oli se, että jääkuutiot suli juomissa liian nopeasti. Ja kissaparat hakivat varjopaikkoja kuka mistäkin. Muhvi tykkäsi kiikutella kanssani keinussa.

841195.jpg

"I declare the bar opened." Eli avasin baarin pari viikkoa sitten. Hyvät litkut omasta mielestäni valmistin: kotikaljaa, rutkasti hiivaa ja sokeria. Ja aloin odottaa.....

841174.jpg 

Ja odotin. Seuraavana päivänä wettexillä taapersi imukärsä sojossa pari raatokärpäsen näköistä otusta, ilmeisesti olivat kuitenkin baarikärpäsiä. Perhosia ei mailla eikä halmeilla. Päivä toisensa jälkeen loin toiveikkaita katseita purkkiin päin ja aina sama tulos: vain pari baarikärpästä notkui purkin laitamilla. Perhosista ei näkynyt siiven huiskahdusta.

Käyvän kaljan lemun käänsi sisuksia nurin pitkän matkan päähän. Aloin jo pelätä, että vaikkei perhoset näköjään hajua hoksanneetkaan niin varmasti ympärillä olevien pitäjien spurgut alkaisivat pian vetää vainua. Tähän päivään mennessä ei yksikään lepattaja ole eksynyt lähimaillekaan purkkia. (Eikä spugetkaan, onneksi.) Lienenkö saanut koko Suomen ainoat absolutistiperhoset mailleni vai onko kalja väärän merkkistä...kuka tietää. Mutta ensi kesänä kaljabaari saa jäädä perustamatta ja istutan penkillisen leimukukkia ja auringonhattuja, joiden näin muualla vetävän perhosia puoleensa kuin yksinäinen lyhtypylväs pyöränsä hallinnan menettänyttä polkupyöräilijää.

Viime viikolla tuli ajeltua vähän Itä-Suomessa ja näytettyä Mammankullan appivanhemmille nähtävyyksiä. Ensimmäiseksi kävimme Outokummun kaivosmuseossa, joka on kiehtova paikka. Itselleni tämä on jo 3. vierailukerta, mutta heille ensimmäinen. Vuorenpeikon luola oli suljettu, mutta kävely hämärässä kaivostunnelissa, jossa on ympäri vuoden +8 astetta, on aina yhtä hieno kokemus. Matkan varrella on esillä kaivoksen työhistoriaa ja koneita eri vuosikymmeniltä. Työsuojelu 1900-luvun alussa ei ollut kovin kummoinen, kun pölykeuhkolta suojautuakseen suositeltiin tupakinpolttoa ja isojen viiksien kasvatusta. Tupakkayskä kun piti huolen siitä, että siinä samalla yskiessä myös kivipöly poistui keuhkoista. Ja isot viikset toimivat hengityssuojaimena.

841234.jpg

Toisena päivänä ajoimme luostarikierroksen, Valamossa ja Lintulassa. Upeita paikkoja nekin ja varsinkin Lintulan puutarhan upeine kukkineen sai tällaisen tätivihreän aivan haltioihinsa.

841244.jpg

Etualalla on eräitä lempikukkiani eli tiikerililjoja.

841249.jpg

Tuolla sivupalkissa on laatikossa kaikki awardsit, joita ihanat blogiystäväni ovat minulle myöntäneet. En voi muuta kuin olla iloinen, että joskus maaliskuun synkeinä päivinä perustin tämän blogin ja aloitin korttiharrastuksen. Olen saanut tästä kaikesta niin paljon iloa elämääni ja uusia ystäviä, etten olisi voinut uskoa. Tässä tulee kaikille lämmin halaus ja kiitos.

h025.gif