Koska vielä viikonloppuna ei ollut lunta, houkuttelin Muhvia pihalle. Hän oli taas sillä tuulella, jossa seurataan mammaa ja marmatetaan, kun ei ole mitään hyvää syömistä kupissa eikä mitään kivaa tekemistä, ajattelin pistää hänet pihalle kuten marisevan lapsen. Työtason alla keittiöjakkaran päällä on hyvä tapittaa kuitenkin hetki syyttävästi.
"Mennäänkö ulos? Ulos?" Tytteli tietää sanan merkityksen oikein hyvin. Ei hän ensin millään tavoin reagoinut, tuijotti vain, että höhlä, nythän on talvi. Mutta kun siirryin itse ovea kohti, kipaisi hän jo istumaan sen eteen. Päätti, että kyllähän mie lähen, jos siekin lähet.
Pitkään piti istua odottamassa, ennenkuin mamma sai puettua.
Mutta voi surkeus! Joo, eihän lunta ole haitaksi asti, mutta kun on kylmä. Tähän se tyssäsi ulkoilu.
Betonilaatta on iljettävän jäätävä, tassut palelee ja puistattaa.
Nyt riitti. Mie lähen sisälle.
Lopeta jo se kyhniminen. Päästä miut tupaan!
Aah. Ei ole oman nojatuolin voittanutta....
Kommentit