Minä tiedän. Sitä luulee omaavansa pehmoiset ja paksut istumalihakset, mutta annas olla, kun joudut/pääset hevosen selkään, niin tunnin rytkytyksen jälkeen istumaluiden sijainti tuntuu kiusallisen selkeästi monta päivää.

Ratsastuksestahan siis on kysymys. En ole ratsastanut 3 vuoteen ja yhtäkkisestä oikusta varasin tunnin tutulle tallille. Koska olen vannoutunut islanninhevosharrastaja, tietenkin alle piti saada issikka, joita tällä tallilla on paljon.Tallinomistaja tuumasi, että hän halusi minulle vähän haastetta ja antoi ratsastettavakseni hevosen, joka ei ollut sieltä helpoimmasta päästä. Minä sanoin, että kiitti vaan. Kolmen vuoden tauon jälkeen (tai itseasiassa 7 vuoden, sillä 3 vuotta sitten ratsastin 2 kertaa) minä just kaipaankin hirveesti haasteita. Varsinainen päämäärä sille tunnille oli säilyttää luut ehjänä ja pysyä selässä.

Mutta ratsastustaito on kuin polkupyörällä ajaminen. Kun sen kerran on oppinut, ei sitä unohda. Hevoseni oli melkein valkea kimo, mukava ruuna, joka osoittautui kivaksi ratsastaa. Jos ei tiedä mitään islanninhevosista niin seuraava on varmaan silloin "hepreaa". Tämä ruuna on 5-käyntinen, jolla on vahva passi ja tölttikin helposti passitahtista. 5-käyntihevosia on usein vaikea saada ravaamaan ja niiden laukkakin on 4-tahtista. Minulla on eniten kokemusta juuri sellaisista issikoista, joten selkään päästyäni aloin muistella niksejä miten passivahvoja ratsastetaan "irtonaiseksi", jotta kaikki askellajit saataisiin ulos.

Minulla oli hauska tunti ja vaikka meitä pyöri maneesissa 8 ratsukkoa, emme törmäilleet toisiimme ja kaikki sujui hienosti. Ruuna oli vauhdikas ja meno nautittavaa. Laukka piti nostaa ympyrällä, koska tällä oli tehty paljon passitreeniä ja laukan nosto suoralla sai sen siirtymään niin lujaan passiin, että maneesi ei olisi riittänyt. Eikä minun pääni, vielä tässä vaiheessa. Töltti meni helposti "possupassiksi" ja siinä sain kaivella taitojani todella, että sain puhtaan töltin ulos. Tulihan se sieltä, tarpeeksi hitaassa vauhdissa. Sain sen myös melko helposti ravaamaan, joka open mielestä oli todellinen taidonnäyte ja osoitus siitä, että osaan todella ratsastaa issikoita. Hän sanoi, että se saattaa mennä kuukausia tunneilla eikä ravaa kertaakaan.

Passi on ns. kamelinravia eli samanpuoleiset jalat astuvat maahan yhtaikaa. Todellisessa liitopassissa vauhtia on yhtä paljon kuin kiitolaukassa. (kuva netistä).

1211928.jpg

Olin siis tyytyväinen itseeni ja polleen tunnin jälkeen. Ja varasin saman ajan ensi viikolle samalla hevosella. Opellekin se kävi, koska hänen mielestään meidän yhteistyömme alkoi hyvin.

Omat kipeät muistoni alkavat onneksi haalistua ja pienen pieni kipinä hehkuu jälleen. Taustalla on traaginen tapahtuma, jonka muisteluun en halua palata kuin lyhykäisesti. Oma hevoshistoriani on pitkä ja alkoi ollessani n. 10-vuotias. Samana vuonna kuin tyttäreni syntyi ostin ensimmäisen oman islanninhevoseni. Vuosien kuluessa hankin Islannista myös toisen, tamman, joka varsoi minun ensimmäisen oman kasvattini. Menetin tämän varsan, kun se oli 6-vuotias. Suhdetta siihen voin kuvailla vain yhdellä tapaa: se oli kuin toinen lapseni. Yritin säilyttää otteen harrastukseen kouluttamalla nuoria hevosia, mutta osa minusta oli kuollut varsani mukana ja niinpä löin suitset naulaan lopullisesti.

Siitä tapauksesta on nyt 10 vuotta ja vasta nyt minusta alkaa tuntua siltä, että ratsastus on hauskaa.

Aktiiviaikoinani kilpailin paljon. Tässä kuvassa on kantakirjatammani, varsani emä. Se oli uskomattoman kaunis, kiltti ja taitava. Oikea unelmahevonen. Tässä mennään tölttiä. Askelkuvio sama kuin käynnissä, mutta vauhti vastaa parhaimmillaan keskinopeaa laukkaa. Koska liitovaihe puuttuu, meno on tasaista eikä kädessä oleva täysinäinen lasi läikkyisi.

1211855.jpg